36-vuotiaana sain eka rillit...
Meni pitkään kun tihrustelin näyttöä ja jästipäänä ajattelin vaan, että on se kumma kun tänäpäivänä vaan tehdään tarkempia näyttöjä ja pikselit pienenee, kohta ei nää mitään tekstiä. Niinpä niin, näytössä vika, eikä ukossa. Kun aikansa istuu niska pitkällä niinkun hanhi kurkottais heinikkoon ja hakkaa control-plussasta fonttia suuremmalle, niin alkaa heurekamaiset ledivalot vilkkua suomalaisenkin äijän pään päällä. Menin vihdoin optikolle ja optikko totesi, että on vähän saattanu näyttää sumealta.
Kuukauden odottelun jälkeen sain rillit, pistin päähän ja katsoin ikkunasta ulos ja repesin ääneen nauramaan; ei voi olla totta! Luulin, että ikkuna oli sen verran likainen, tai että kauempana olevat puut nyt vaan yleensä näyttää ton verran sumealta. Totuus oli kuitenkin, että rillit päässä en meinannut voida uskoa, että voin erottaa yksittäiset puiden lehdet ja tarkat havupuiden silhuetit hyvin kaukaa. Maailmaan tuli heti paljon lisää syvyyttä ja muotoja.
Seuraava valtava ihmetyksen aihe oli, että miten näihin laseihin tottuu, kun lasit taittaaa niin että perspektiivi ei näytä olevan suorassa. Rappusissa kulkiessa pitää pitää kaiteesta kiinni ja ukon kävely on melkein kun Monty Pythonin hassusti kävelevien ministerien jaksosta, kun jalka ei tunnu osuvan maahan oikeaan aikaan, ainakaan silmänportista tulevan tiedon perusteella. Optikot ja rillipäiset tutut sanoivat, että pari viikkoa menee, että tottuu. Minä sitä ihmettelemään.
Todellakin! Olisko mennyt pariakaan viikkoa kun todellakin, perspektiivi alkoi palautumaan. Piti välillä nostaa kakkuloita nenältä ylös ja todeta, että kas kummaa, miten voi ihmisten aivot olla näin fantastisen muokkautuvat. En tiedä onko neuroplastisuus tässä kohtaa oikea termi, mutta kuitenkin, on noi aivot vaan hämmästyttävät kapistukset. Ne korjaa vääristyneen perspektiivinkin niin että asiat alkaa näyttämään oikealta. Saman olen kokenut lukuisten korvaongelmien kanssa; vaikka toinen korva on välillä melkein pois pelistä, niin pään sisäinen ekvalisaattori tasaa äänen niin, että kuulostaa vallan stereolta, vaikka toisesta korvasta kuuluu kuin vanhasta lankapuhelimesta. Tämä jaksaa hämmästyttää.
Nyt kun tästä rakennetaan oikein kauniisti koristeltua aasinsiltaa, niin esitän toteamuksen että meillä kaikilla on lasit päässä, minkä läpi me maailmaa katsellaan ja kaikilla se vääristää sitä miten asiat oikeasti on. Me ollaan vaan totuttu siihen, että asiat näyttää meistä oikeilta. Yks oleellisimpia väärinkäsityksien ja jopa sotien aiheuttajia on se, että me luullaan tietävämme toisten asioista, sen perusteella mitä pinnalle näkyy ja sekin me nähdään omien lasien läpi.
Kuka vois tässä elämässä toimia luotettavana optikkona? Näkeekö joku asiat niinkuin ne on? Itse olen saanut elämään rakkauden lasit, mutta myöskin vasta paljon myöhemmin kuin tajusin, että kappas mullahan on näkö lähtemässä. Siitä ja monista muista elämän ihmeellisyyksistä haluan jakaa tässä blogissa. Mulla on ihmeellinen elämä, katsotaan miltä se susta näyttää?
 |
| Nää on just ne kakkulat, ei mikään kuvituskuva. |
Kuukauden odottelun jälkeen sain rillit, pistin päähän ja katsoin ikkunasta ulos ja repesin ääneen nauramaan; ei voi olla totta! Luulin, että ikkuna oli sen verran likainen, tai että kauempana olevat puut nyt vaan yleensä näyttää ton verran sumealta. Totuus oli kuitenkin, että rillit päässä en meinannut voida uskoa, että voin erottaa yksittäiset puiden lehdet ja tarkat havupuiden silhuetit hyvin kaukaa. Maailmaan tuli heti paljon lisää syvyyttä ja muotoja.
Seuraava valtava ihmetyksen aihe oli, että miten näihin laseihin tottuu, kun lasit taittaaa niin että perspektiivi ei näytä olevan suorassa. Rappusissa kulkiessa pitää pitää kaiteesta kiinni ja ukon kävely on melkein kun Monty Pythonin hassusti kävelevien ministerien jaksosta, kun jalka ei tunnu osuvan maahan oikeaan aikaan, ainakaan silmänportista tulevan tiedon perusteella. Optikot ja rillipäiset tutut sanoivat, että pari viikkoa menee, että tottuu. Minä sitä ihmettelemään.
Todellakin! Olisko mennyt pariakaan viikkoa kun todellakin, perspektiivi alkoi palautumaan. Piti välillä nostaa kakkuloita nenältä ylös ja todeta, että kas kummaa, miten voi ihmisten aivot olla näin fantastisen muokkautuvat. En tiedä onko neuroplastisuus tässä kohtaa oikea termi, mutta kuitenkin, on noi aivot vaan hämmästyttävät kapistukset. Ne korjaa vääristyneen perspektiivinkin niin että asiat alkaa näyttämään oikealta. Saman olen kokenut lukuisten korvaongelmien kanssa; vaikka toinen korva on välillä melkein pois pelistä, niin pään sisäinen ekvalisaattori tasaa äänen niin, että kuulostaa vallan stereolta, vaikka toisesta korvasta kuuluu kuin vanhasta lankapuhelimesta. Tämä jaksaa hämmästyttää.
Nyt kun tästä rakennetaan oikein kauniisti koristeltua aasinsiltaa, niin esitän toteamuksen että meillä kaikilla on lasit päässä, minkä läpi me maailmaa katsellaan ja kaikilla se vääristää sitä miten asiat oikeasti on. Me ollaan vaan totuttu siihen, että asiat näyttää meistä oikeilta. Yks oleellisimpia väärinkäsityksien ja jopa sotien aiheuttajia on se, että me luullaan tietävämme toisten asioista, sen perusteella mitä pinnalle näkyy ja sekin me nähdään omien lasien läpi.
Kuka vois tässä elämässä toimia luotettavana optikkona? Näkeekö joku asiat niinkuin ne on? Itse olen saanut elämään rakkauden lasit, mutta myöskin vasta paljon myöhemmin kuin tajusin, että kappas mullahan on näkö lähtemässä. Siitä ja monista muista elämän ihmeellisyyksistä haluan jakaa tässä blogissa. Mulla on ihmeellinen elämä, katsotaan miltä se susta näyttää?
Kommentit
Lähetä kommentti